Luulin ehkä hetken, että oon päässy yli meidän erosta. Mutta en sitte kai. Paskaa. Tänään iski ahdistus. Mietin meitä, kaikkea mitä oli. Hirveesti juttuja ja itkeskelin, kun sillon, kun kaikki oli hyvin, kaikki oli ihan loistavasti. Ja sitten kaduin sitä, kun osannut ottaa siitä silloin kaikkea irti. Olis pitäny osata sukeltaa kaikkeen täysillä. Mutta turhaan mä nyt itken. En mä saa niitä aikoja takaisin, en mitään, en mä ole ansainnutkaan mitään sellaista. Tässä maailmassa ei saavuta mitään kitisemällä ja itkemällä. Tarvii vaan olla niin vitun vahva.

Mä syytin sitä niin paljon kaikesta. Mä ajattelin mielessäni , että se oli sen vika, että olin niin rikki. Ei se ansaitse mitään sellaista, maailman sulosin tyttö. Ja siltikin vihaan sitä tosi paljon. Vielä. Haluisin vaan mennä sen luo, halata sitä ja pyytää anteeksi, että oon paska ja pakottaa kaiken muuttumaan ennalleen. Mutta ei, en mä enää tee sitä virhettä. Mun on pakko päästää irti. Mutta mä olen tosi huono siinä. Ja mä olen vielä huonompi pitämään kiinni.

Ja aiheesta kukkaruukkuun...huomenna Kalle! Grr, oon odottanu tätä että nään sen taas. En kyllä tiedä, jos se muistaa mut ja kaiken sen itkun mitä oli sillon Tamperetalolla...:D En ehkä kehtaa sanoa sille sanaakaan....:> Ei vaiskaan, pakko. Lav juu mai litl singer boi. (BTW, sain kauheen kohtauksen ja rakastuin MCR:n uudelleen, se oli pelottava kuolaus-ahdistus-itkemis-räjähdys-huuto-kaatuminen-rakastuminen-kohtaus, haluun Fränklinin *punastuu*)

 Ja huomenna Riina!!!!1 Nähtiin kyllä muutama viikko sit ja nyt taas ♥ Aww, se nainen on mun elämäni. Parasta mitä mulla on ja tulee olemaan. Se on ihana. Ihanaihanaihana. Neiti mahtavuus...:) Grauh. Khih. Laav ♥